“Perustetaan Suomeen pilottilippukuntia, joiden alaikäraja on kolmetoista vuotta.” Näin ehdotettiin keväällä täysi-ikäisille partiolaisille tarkoitetussa HC-partiolaiset-ryhmässä Facebookissa. Perusteluiksi koottiin esimerkiksi “pelkästään lasten harrastus”-maineesta irti pääseminen, uusien jäsenten hankkiminen sekä vanhempiin ikäkausiin panostaminen.
Ihan hyvä idea. Kaikki eivät pidä lapsista, vaikka partiossa ovatkin. Tiedän monta johtajaa, jotka ovat välttyneet ottamasta – ainakin toistaiseksi – mitään ryhmää oman vartiojohtajuutensa jälkeen. Heille partiossa parasta voivat olla vaikka kisat, ulkomaanreissut tai paperipartio.
Teinilippukunnassa pystyttäisiin loistavasti toteuttamaan nyt miltei rappiolla olevaa samoaja- ja vaeltajaohjelmaa. Kun lapset puuttuvat, ei vanhempien harrastajien aika kulu ryhmänjohtajina.
Myös lippukunnan yhteiset reissut voitaisiin toteuttaa ilman, että tarvitsisi huolehtia, kuinka monta sataa metriä nuorimmat jaksavat kävellä, kuka joutuu nukkumaan sudenpentujen teltassa, kuka leikittää lapsia ulkona vaikka sataa ja kuka sytyttää yöllä sen sammuneen kamiinan. Kamiinahan ei koskaan sammu aikuisilta.
Johtajatkin saisivat vähän levähtää – ne kolmikymppiset, jotka ovat vetäneet ryhmää yhtäjaksoisesti jo yli puolet elämästään. Minunkin parhaat partiomuistoni ovat nopeasti mietittynä sellaisia, joihin ei juuri lapsia liity. Jamboreematka, teiniaikojen (jos niistä nyt voi menneessä aikamuodossa puhua) kämppäreissut omien kavereiden kanssa, kisoissa maaliin pääseminen tai samoajatapahtumien staabin omat hetket.
Mutta toisaalta. Mistä yli 13-vuotiaiden lippukunta kootaan? Jos joku osaa helposti rekrytoida teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia joukolla partioon, voisi heille olla enemmän tarvetta niissä lippukunnissa, joissa on pulaa johtajista.
Lapsesta asti partiota harrastanut nuori – mikäli hän siis edelleen harrastaa partiota – on puolestaan jo löytänyt oman paikkansa ja omat kaverinsa nykyisestä lippukunnastaan. Ja kun nuoret siirtyisivät uuteen lippukuntaan, jättäisi miltei jokainen taakseen ryhmän ilman johtajaa.
Teinilippukunnan elinikä ei välttämättä kasva kovinkaan pitkäksi, ellei uusia jäseniä saada vuosittain hankittua. Sitäkään tuskin voidaan kiistää, että partioon tiukimmin sitoutuneita ovat usein juuri ne, jotka ovat olleet mukana jo lapsesta lähtien. Toisaalta teinipartio tuskin vaatisi jäseniltään samanlaista sitoutumista, kuin partio vaati eräältä 14-vuotiaana vartionjohtajana aloittaneelta, joka lupautui kerralla koko teinivuosiensa ajaksi johtamaan laumaa lapsia.
On minulla kuitenkin ollut hyviäkin partiohetkiä, joihin liittyvät lapset. Oli hienoa viedä sudenpennut heidän ensimmäiselle purjehdukselleen, vieläpä niin, että kaikki saatiin myös takaisin maihin. Olen myös opettanut lapsen kuorimaan perunan sateisessa metsässä keskellä yötä.
Partio on kasvatusjärjestö. Myös minun suurin ylpeydenaiheeni on ehkä kasvattamani vartiolainen, joka nyt on itse aktiivijohtaja.
Teksti: Anni Emilia Alentola, kuva: Otso Nuotio.
Kirjoittaja on Partiojohtajan päätoimittaja.
